Kyseinen ruumisarkku, joka valmistettiin Victor Långin arkkukaupassa tilaustyönä vuoden 1900 paikkeilla Suomen vastarintaliikkeelle mutta jota ei sittemmin noudettu, oli tarinan mukaan tarkoitettu poliitisesti epäarvostetulle henkilölle, mutta kuka tämä henkilö sitten oikeasti oli ei ole tiedossa. Koska ruumisarkku valmistettiin vuoden 1900 paikkeilla, hyvin samanaikaisesti Suomen senaikaisen vihatun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin salamurhan kanssa, joka tapahtui kun Eugen Schauman ampui Bobrikovin senaatintalossa (nykyisessä valtioneuvostonlinnassa) Helsingissä vuonna 1904, sai arkku sen myötä lempinimen ”Bobrikovin arkku”, mutta mitään tietoa ei ole löytynyt tai säilynyt mikä viittaisi siihen että se varsinaisesti valmistettiin juuri siihen tarkoitukseen. Oli miten oli, Bobrikov haudattiin valtiollisin seremonioin Venäjällä Pietarin lähellä venäläisvalmisteisessa valtion kustantamassa arkussa.
Vuosina 1808-1809 käydyn Suomen sodan jälkeen, jossa amiraali Carl Olof Cronstedt (joka oli omistanut Herttoniemen kartanon aiemmin ja osti kartanon taas omistukseensa sodan jälkeen ja rakennutti nykyisen päärakennuksen) oli mukana ja joka johti hänen maineensa tuhoon Suomenlinnan antautumisen jälkeen, Suomi oli ollut autonominen suuriruhtinaskunta osana Venäjän keisarikuntaa. Tätä seuraavan ”autonomian ajan” ensimmäisten 90 vuoden aikana Suomi oli elänyt rinnakain Venäjän kanssa rauhanomaisesti, mutta 1890-luvulle tultaessa Venäjän hallituksessa valta siirtyi slaavofiileille (Venäjän vastine fennomaaneille) jotka halusiva yhtenäistää koko keisarikunnan yhteisen slaavilaisen kulttuurin ja kreikkalais-ortodoksilaisen uskonnon ympärille ja hävittää paikalliskulttuurit, suomen kulttuuri mukaan lukien.
Tämä johti siihen että vuonna 1899 julistetun Helmikuu-manifestin myötä aloitettiin useat venäläistämismenettelyt joilla pyrittiin integroimaan Suomi osaksi Venäjää ja lakkauttamaan sen polittinen ja taloudellinen autonomia venäläistämällä maa. Tästä seurasi hyvin pian vastustusta, mutta vastarinta säilyi varsin rauhanomaisena aina vuonna 1904 Helsingissä senaatintalossa tapahtuneeseen Bobrikovin salamurhaan saakka, jonka jälkeen tilanne kärjistyi ja vain kahdeksan kuukautta myöhemmin tapahtui toinen salamurha kun venäläismyönteinen poliitikko Eliel Soisalon-Soininen murhattin ampumalla kotona asunnossaan Helsingissä. Amupjana toimi opiskelija Lennart Hohentahl ja hänen inspiraationa oli Bobrikovin salamurha Schaumaning toimesta. Venäjän hävittyä Venäläis-japanilaisen sodan 1905 ja täpärästi välttäen vallankumouksen, venäläistämistoimet lopetettiin, ainakin toistaiseksi, mutta ne alkoivat taas vuonna 1908 ja jatkuivat siihen kunnes Venäjän pääministeri Piotr Stolypin sai surmansa salamurhaajan luodista Kiiovan ooperatalossa vuonna 1911. Tämän jälkeen Venäjä hallitsi Suomea diktatuurisena poliisivaltiona aina keisarikunnan luhistumiseen vuonna 1917 ja Suomen itsenäistymiseen, jonka jälkeen kaikki venäläistäminen päättyi lopullisesti.
Se mitä sitten herttoniemen ullakolla olevalle ”Bobrikovin arkkuun” tulee, sen taustasta ja käyttätarkoituksesta ei ole paljon tiedossa. Kuten jo mainittu on, se valmistettiin tilaustyöna Suomen venäläistämistä vastustavalle vastarintaliikkeelle mutta sitä ei koskaan noudettu. Perimätiedon mukaan ensimmäisen sortokauden aikana 1899-1905, Herttoniemen kartanolla kokoontui salaa aktivistiryhmä joka sunnitteli kenraalikuvernöörin salamurhaamista sekä ruumiin piillottamista heidän tilaamaansa arkkuun. Eugen Schaumen kuitenkin ehti iskeä ensin ampumalla Bobrikovin vuonna 1904. Ampumavälikohtauksen jälkeen Bobrikov vietiin Helsingin Kirurgiseen sairaalaan Ullanlinnassa missä hän menehtyi vammoihinsa seuraavana päivänä, minkä jälkeen hänet myöhemmin haudattiin valtiollisin seremonioin Venäjällä. Eliel Soisalon-Soinisen salamurha kahdeksan kuukautta myöhemmin oli Bobrikovin salamurhan inspiroima, mutta mikäli Lennart Hohentahlilla oli minkäänlaisia kytköksiä Herttoniemessä kokoontuneeseen aktivistiryhmään ei ole tiedossa. Tarinan todellisuudesta ei ole tietoa mutta se on jäänyt osaksi Herttoniemen kartanon ympärillä kiertävien anedkoottien ja kummitustarinoiden kirjoa joka usein tulee esille kartanon historiaa kerrottaessa.
Vähän ironisesti kyllä, Herttoniemen kartanon viimeinen henkilökohtainen omistaja, John Bergbom, sai surmansa kun Herttoniemen alueella ympäri kierrellyt ryhmä punakaartilaisia tunkeutuivat kartanoon ja murhasivat hänet aamiaispöydälle vuonna 1917 juuri ennen sisällissodan syttymistä.
Mathias Kotilaisen paikallishistoriallista harjoittelua Herttoniemen kartanon museolla on rahoittanut Svenska kulturfonden.
Kirjallisuus:
Bo Lönnqvist, Dödens ansikte: Tro och sed bland herre och folk, (Förlagaktiebolaget Scriptum, 2013), s. 34 (kuva ja kuvateksti)
Iltalehti, Hyytäviä kauhukertomuksia ympäri Suomea – Uskotko näihin tarinoihin?, Iltalehden nettisivut (Vaatii sisäänkirjautumisen Alma-tilillä), viimeisimmin haettu 12 elokuuta 2026, (https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201807012201013206)